Vakava mutta arkipäiväinen asia kuin itsenäisyys on vaivannut ja mietityttänyt mieltäni viime päivinä.
Muutettuani kotoa 15 vanhana olin onnellinen omasta vapaudestani mutta nyt 20 vuotiaana eronneena perheellisenä asia lähinnä kauhistuttaa.
Kuten tavallisesti suomessa ja varmaankin suurimmassa osassa sivistysvaltioita lapset jäävät äidille, myös lain silmin jos asiasta käydään taistelua.
Eli olen muuttamassa ihan yksin omaan yksiööni kunhan semmoisen vuokrasopimuksen saan allekirjoitettua. Tämä tapaus nyt 20 vuotiaani hirvittää. Kuinka tulen toimeen tyhjän asunnon kanssa (siis kirjaimellisesti sillä mukaani lähtee vain tietokone, kitara, patja, muutama kirja ja vaatteeni)? Mitä yksin elo oikeastaan tuokaan tullessaan. Suurin osa lapsien kasvatuksen vastuusta on minulta otettu pois. Vastuu lemmikkieläimien hoidosta on otettu kokonaan pois. Mitä minulle siis jääkään, minä itse!

Teenkö nyt kaikkea sitä mitä en parisuhteessa ja täysaika isänä voinut tehdä vai olenko vain uuvuttavan tympääntynyt hiljais eloon? Kykenenkö saamattomuudeltani hoitamaan ne viimeiset vastuulliset asiat jotka minulle jää(laskut, muut paperit, yhteyden pito lapsiini)?

Oikeastaan tällä hetkellä en näe montaakaan hyvää asiaa yksin muuttamisessa johtunee vissiin äskeisestä sanaharkasta tämän lapsieni äidin kanssa.

Suomalaisia on usein kuvailtu lehdissä sanoin "yltiö individualistinen" Miksi siis minä en kuulu tähän individualistejen joukkoon ja pysty sormia napsauttamalla muuttamaan yksin oman persoonani kanssa vaan murehdin jo ennen muuttamista siitä että mitä jos haluankin jonkun lähelleni, mitä jos toivoisin voivani halata jota kuta rakasta ihmistä. Miksi juuri minä olen se joka on äärimmäisen lähemmyyden kaipuinen yksilö? vai olenko sittenkään?

Toivon kuitenkin että ystäväni vielä muistavat minut muunakin kuin nuorena kahden lapsen isänä joka ei koskaan päässyt viettämään aikaa ystäviensä kanssa.