Miksi en syntynyt 2100 vuotta aikaisemmin Rooman valtakauden aikana?
Miksi en syntynyt tuohon romanttiikan, taiteiden, väkivallan ja pelon siivittämään aikakauteen?

Maailma on paljon muuttunut tuosta ajasta lähinnä politiikan ja teollisuuden myötä. Romantiikka on muuttunut vain kirjoissa luettaviksi tarinoiksi. Sodat ratkaistaan pommien määrällä eikä enää taidokkaiden sotilaiden nerokkailla stradegisilla päätöksillä. Ihmismäärä on radikaalisti noussut ympäri maailmaa ja idealistit ovat kuihtuneet lähes kokonaan pois. Gladiaattori kilpailut sirkusareenalla ovat vaihtuneet kouluammuskeluihin. Raiskaajia ei voi enää noin vain tappaa vaikka yllättäisi ne rysänpäältä ja murhaajat sovittavat tekonsa istumalla hetken aikaa vankilassa jossa heille annetaan 3 lämmintä ateriaa päivässä.

Miksi maailma pääsi kehittymään tämmöiseksi?

Nykymaailma on vain täynnä paperia ja dataa jota soveltamalla sinäkin pääsisit politiikan sydämmeen "vaikuttamaan" asiohin joita sinä itse pitäisit tärkeänä, mutta tuona kauniinan aikana vain oikeasti vahvat pääsivät vaikuttamaan asioihin. Tämän päivän politiikot vain siirtävät vastuuta seuraavalle eduskunnalle jossa todennäköisesti itsekkin istuvat seuraavalla kaudella. Mikään vain ei koskaan tunnu muuttuvan.

On se oikeasti niin kummallista huomata kuinka oma leikki-ikäinen muksu oppii jatkuvaan aivan kamalaa kyytiä kaikkea. Hän seuraa ympäristöään lapsen tarkoilla silmillä ja oikein imuroi itseestä informaatiota ympäröivästä maailmasta.

9 tuntia olin poissa kotoa koulun takia ja hän oli tällä välin jo oppinut aivan kamalan määrän uusia sanoja ja koordinaatio kykynsä oli parantanut huomattavasti. Tämä oppimisen ajankausi vaikuttaa olevan lapsen parasta aikaa tähän astisesta elämästään. Joka päivä hoksaa ja onnistuu uusissa asioissa. Onnistumisen tunne on myös itselläni hyvin lähellä sydäntäni ja aina kun onnistun jossakin tunne mielettömän suurta mielihyvää asiasta, päiväni on silloin pelastettu, joten en voi kuin kuvitella mitenkä onnellinen lapsi on kun tämä onnitumisen tunne tapahtuu monen monta kertaa päivän aikana. Olen kateellinen

Kävelin tänään Turun keskustassa vailla päämäärää ja oli erittäin selkeä, valoisa ja mukavan viileä ilma eli kaikin puolin kaunis syyssää. Kävellessäni tosin pistin merkille kuinka vastaan tulevat ihmiset olivat edelleen yhtä happaman näköisiä kuin sateisina ikävinä päivinä. Puuskuttivat eteen päin paikasta A paikkaan B katsomatta ja pysähtymättä ihastelemaan kaunista kotikaupunkiaan.

Muuten niin loistavassa säässä tunsin hyvää oloa mutta kanssani kaupungilla puuskuttavat hapannaamat onnituivat minutkin lannistamaan ja osa tunnelmasta meni pilalle. Vaikka kuinka yritinkin hymyillä vastaan tuleville hapannaamoille en saanut muuta vastakaikua kuin melkein vihaisen mulkaisun. Varsinkin iäkkäämmät niin kutsutusti viisaamman ja kokeneemmat ihmiset katsoivat kuin heikkomielistä. En vain osaa käsittää mikä tekee ihmisistä semmoisia kuin tänään näkemäni ihmiset olivat.

Mitä on ihmisten mielessä niin pahasti pielessä etteivät kykene enää nauttimaan luonnon pienistä iloista keskellä kaupunkia? Miksi heille ei kelpaa se mitä tarjotaan vaan aina halutaan enemmän?

Kuljettaen pienen pientä nyyttiä mukanaan, tietämättä mitä se edes sisältää.
Lähetti jatkaa työtään kyselemättä mitään.

Ihmisten biologinen kaipuu olla lähellä toista ihmistä on kummallisen vahva.
Siteet joita luo jo ennen kuin on syntynyt ovat vahvoja kuin hämähäkinverkko.
Naurettavan pienien asioiden muistaminen on lahja tai kirous.
Haluisitko itse muistaa sen näyn kun isäsi lyö äitiäsi?
Haluisitko itse muistaa miltä äitisi silmät näyttivät kun hän suuteli isääsi?

Näin niin hämärän unen joka "loi" tämmöiset ajatukset päähäni ja nyt koitan vain selvittää että miksi kaikki maailman huumebaronit eivät ole onnistuneet tekemään samanlaista huumetta kuin kirjassa Tokio ei välitä meistä enää.
Muisti joka tapuksessa on hauras joka vääristyy helposti.
Aika kultaa muistot.

Koin unihalvauksen.